Aamulla kello 6 herätys pärähtää soimaan. Ei muuta kuin kaurapuurot naamaan, nopea suihku ja illalla pakatut tavarat mukana suuntaan kohti Bikepolin huoltopajaa, jonne on sovittu yhteislähtö. Porukka näyttää väsyneeltä, eikä itselläkään ole hinkua saati sitten voimia tulevaan 24 tunnin sykkimiseen – kahvitkin jäivät juomatta. Tavarat siirretään autoon, ja suuntaamme kohti Lohjan metsiä pitkin länsiväylää. Sää näyttää siltä mihin on totuttu menneinä vuosina: vettä sataa, ja aurinkoa ei näy. Ehkä tämä kuitenkin muuttuu paremmaksi.

Tapahtumapaikalle saavuttaessa noin kello yhdeksän aikaan meidät ohjataan joukkuelleemme varatuille ruuduille hiekkakentälle. Aurinkokin alkaa jo pilkistää. Innokkaimmat tiimit ovat jo pystyttäneet telttansa ja tekevät viimeisiä säätöjä pyöriinsä. Oma Tunturi Equillarini tuntuu lähinnä huonolta vitsiltä vertaessani sitä hipo-osia tursuaviin hiilikuituihmeisiin. Yritän uskotella itselleni, että kuskista se lopulta on kiinni, kuinka kovaa radalla mennään. Hetken pällisteltyäni e devlet
loputkin tiimistäni ovat saapuneet paikalle, ja aloitamme PJ-teltan pystyttämisen. Teltan pystytys ei mene enää yhtä mallikkaasti kuin armeijan vihreissä, mutta saamme kuitenkin räpellettyä kelvollisen asumuksen. Tuossa ei tulla aikaa viettämään, mietin.

Kaverini pyörä on puoliksi palasina, ja vaihteiden säädöt päin p:tä. Se on kuitenkin saatava kuntoon ennen yhteislähtöä. Onneksi tapahtumapaikka sijaitsee Lohjan keskustan välittömässä läheisyydessä, joten lähdemme sinne hankkimaan puuttuvat osat. Ruokahuoltokin onnistuu kätevästi läheisestä supermarketista, vaikkakin järjestäjien paistama pyttipannu näyttää houkuttelevalta.

Yhdeltätoista juontaja alkaa kuuluttaa osallistujia yhteislähtöpaikalle. Turhan aikasta vielä, kahvit ehtii juomaan. Hetken pyörittyämme suuntaamme kohti urheilukentän reunaa, jossa on erilaisiin asusteisiin pukeutunutta sgk väkeä mm. kokkeja, lentäjiä ja poliiseja. Tasan kahdeltatoista käsky käy, ja alamme kiertää urheilukenttää perinteiset kaksi kierrosta ennen metsikköön siirtymistä. Viime vuoden reitti oli hyvä, toivottavasti ratamestari ei ole muuttanut sitä paljon. Ensimmäinen kierros sujuu nihkeästi, ja voimat ovat loppu mont jo parin kilometrin jälkeen, vaikka reitin kokonaispituus on 7 kilometriä. Laitan huonon kisakunnon aamukankeuden piikkiin. Muutaman kierroksen jälkeen fiilis alkaa olla jo hyvä, ja ajatus öisistä kierroksista ei tunnu enää mahdottomalta. Tätä varthenhan tänne tultiin!

Iltapäivällä tiimimme on ajanut jo hyvän määrän kilometrejä, mutta väsymys alkaa painaa. Nälkä on jo kova, vaikka kaikenlaista pientä on tullut syötyä pitkin päivää. Yhteistuumin suuntaamme kohti Hesburgeria, ja vedämme kana-ateriat huiviin. Johan olo koheni, tällä energialla voisin polkea vaikka kellon ympäri! Paluumatkan pitkä ylämäki palauttaa minut kuitenki maan pinnalle, ja matka taittuu pyörää taluttaen takaisin hiekkakentälle.

Maantiepyöräilijät ovat jo läheteneet kiertämään Lohjanjärveä. Ajan vielä muutaman kierroksen, ja alan säästää voimiani yölenkille. Tapahtumapaikan istanbul escort vieressä olevassa uimahallissa on sauna käytössä yöllä puoli yhteen asti, ja ajatus kuumista löylyistä kieltämättä houkuttaa. En kuitenkaan halua mennä lauteille, koska tiedän oloni sen jälkeen olevan niin löysä, ettei ajamisesta tule mitään. Menen siis makkaranpaistopaikalle ja alan kuunnella muiden osallistujien juoruja. Kuumin puheenaihe on ”se neonvihreä kalsariasuinen kaveri, joka tuli tuhatta ja sataa ylämäessä ohi”. Itsekin näin kyseisen tyypin, ja vauhti oli kieltämättä hurja. Kaiken karvaista hiihtäjää täällä näkee pilottiasuista kokkipukuihin. Itselläni on päällä tylsä musta urheilupuku.

Puoli yhden aikaan alkaa näyttää tarpeeksi pimeältä, jotta voisin lähteä kokeilemaan tuliterää led-kypärä- lamppuani tositoimissa. Muutkin joukkueestani ovat väsyneitä, mutta varmaan odottavat pääsyä poluille yön pimeyteen. Lähdemme kuuden hengen porukassa kiertämään polkua. Toivoin leppoisaa vauhtia, mutta meno muistuttaa enemmän XC-kisaa – hikihän tässä tulee! Yhden öisen kierroksen jälkeen olen niin poikki, että päätän laittaa pillit pussiin ja lähteä suihkuun. Teltassa kamina on jo mansikkana, ja uni tulee nopeasti 19 tunnin valvomisen jälkeen.

Aamulla huomaan herääväni toiseksi viimeisenä auringon paistaessa kirkkaana taivaalta. Horteisena kömmin ulos teltasta ja alan keittää kaurapuuroa. Siitä pitäisi saada tarpeeksi energiaa, jotta jaksan polkea vielä tarvittavat kaksi kierrosta kymmenen kierroksen tavoitteeseen yltääkseni. Lähdemme porukalla ajamaan viimeiset kierrokset, ja saan rutistettua loput mehut jaloistani. Tavoitteeni tuli täyteen! Varttia vaille kaksitoista porukka kerätään jälleen yhteen kiertämään kenttä kertaalleen. Muutamat tylsät puheet, palkintojen jako ja on aika ruveta laittamaan tavaroita kasaan. Lähdemme ajamaan takaisin kohti kylmää Otaniemeä, mutta aion palata ensi vuonna.

Renkaanvaihto on hyvä aloittaa irrottamalla ensin vanne pyörästä, tyhjentämällä loput ilmat sisäkumista ja painelemalla ulkokumi joka puolelta vanteen keskelle eli syvimpään kohtaan. Näin saadaan renkaalle mahdollisimman paljon liikkumavaraa, jolloin se on helppo irrottaa vanteelta. Painelun jälkeen ulkorenkaanirrotus aloitetaan venttiilin puoleiselta reunalta, josta rengas lähtee helpoiten irti. Apuna voi tarvittaessa käyttää muovisia rengasrautoja, mutta ei ruuvimeisseliä, joka repii helposti lisää reikiä sisäkumiin. Ulkokumia ei kannata turhaan ottaa kokonaan pois vanteelta, vaan toisen puolen irrottaminen riittää.

Reikiä ei välttämättä aina huomaa paljaalla silmällä, joten kotona paikattaessa lavuaarin tai vesiastian käyttö apuna on kätevää – metsässä kannattaa luottaa huulten hunca life katalog herkkään tuntoaistiin. Jotta reikä löytyisi helposti, pumpataan kumiin sopivasti ilmaa ja painellaan sitä lavuaarissa, kunnes huomataan kuplien kohoavan. Tämän jälkeen kannattaa merkata reikä vaikkapa liidulla tai bayilik vastaavalla ja kuivata kohta huolellisesti.

Tarrapaikkoja käytettäessä mukana tulee pala hiekkapaperia, jolla karhennetaan paikattavan kohdan ympäristö kevyesti – näin paikka liimautuu tiukemmin paikalleen. Liimataan paikka normaaliin tarran tavoin reiän päälle ja painellaan niin, ettei ilmakuplia jää sisään. Noin minuutin odotuksen jälkeen paikka pitää ilmat sisällä. Liimattavien paikkojen käyttö on muuten samanlaista, mutta apuna tarvitaan liimaa, jota levitetään ohut kerros reiän päälle ja annetaan kuivua 1-2 minuuttia ennen paikan liimaamista. Tämän jälkeen pitää vielä odottaa muutama minuutti.

Sisäkumin laitto vanteelle onnistuu kätevimmin sen ollessa sopivan täynnä. Ulkokumin painelu takaisin vanteelle aloitetaan venttiilipuolen vastakkaiselta reunalta ja lopetetaan venttiiliin. Apuna voi taas käyttää rengasrautoja, mutta yleensä renkaan saa vanteelle pelkillä sormilla, kunhan on muistanut painella ulkokumin jälleen vanteen keskelle. Jos käyttää rengasrautoja apuna, kannattaa huomioida, ettei puhkaise rengasta uudelleen puristamalla sisäkumia vannetta vasten.

Kun rengas ja sisäkumi ovat paikallaan, pumpataan ilmat sisään ja kiinnitetään vanne takaisin pyörään. Lievää soikeutta voi havaita renkaan pyörimisessä, mikäli ulkokumi ei ole symmetrisesti vanteella, mutta rengas asettuu yleensä paikoilleen ajettuaan muutaman kilometrin.

Ajohanskojen tarpeellisuudesta maastopyöräilyssä voi olla montaa mieltä, mutta ainakin itselläni tulee kaatumisia harva se lenkki, jolloin hanskat antavat edes vähän suojaa. Myös tiheät risukot raapivat kädet usein naarmuille. Hanskojen kirjo markkinoilla on laaja, ja niiden valinta kannattaakin tehdä tuntuman perusteella – kun hanskat tuntuvat miellyttäviltä kädessä, voi keskittyä itse ajamiseen kämmenien hiertymien sijasta. Itse olen päätynyt Foxin Bomber-mallisiin ajohanskoihin, joihin perehdyn seuraavaksi hieman tarkemmin.

Fox on yhdysvaltalainen valmistaja, joka tekee varusteita lähinnä motocross, mtb ja muihin ”extreme”-lajeihin. Merkiltä löytyy hanskoja sekä motocrossiin että maastopyöräilyyn, mutta malleja voi käyttää ristiinkiin. Bomberit on suunniteltu motocrossiin, mutta ne toimivat hyvin myös maastopyöräilyssä vahvoine rystyssuojineen. Suojat on muotoiltu huomaamattomiksi, eivätkä ne paina ikävästi mistään. Vaikka suojat näyttävät hiilikuidulta, ne on valmistettu muovista, mikä tuli itselleni yllätyksenä. Hanskojen päämateriaalina (45%) on käytetty synteettistä nahkaa, jonka värivaihtoehtona on joko musta tai valkoinen. Kämmenpuoli on vahvistettua kangasta, ja etu- sekä keskisormella on oma jarrukahvoilta luisumisen estävä kumipinnoite. Ostaessa tulee kiinnittää huomiota kokomitoitukseen, joka on pieni – kannattaa ottaa vähintään yksi koko normaalikokoa suurempi malli.

Kaiken kaikkiaan hanskat ovat tehneet tehtävänsä, ja sopivat hyvin käytettäväksi hieman viileämmilläkin keleillä. Pientä miinusta aiheuttaa käsien hiostuminen, mutta uskon saman ongelman vaivaavan muitakin malleja. Kädet saa suojattua n. 50 euron panostuksella.

Plussat:

• vahvat rystyssuojat
• mukavat kädessä

Miinukset:

• käsien hiostuminen

Etenkin XC-ajossa lukkopolkimien edut ovat kiistattomat: niillä saa reilusti lisää poljinvoimaa sekä tuntumaa ajoon. Jalka on ensinnäkin aina oikeassa asennossa lukkopolkimilla ajaessa (säädöt pitää tietysti olla oikein), jolloin huonon jalkaterän kulman aiheuttamat nivelten rasitusvammat ovat epätodennäköisempiä. Pyörän hallinta on myös helpompaa, kun teknisessä maastossa voi pomppien siirrellä pyörää kenkien ollessa tiukasti lukittuna polkimiin. Haittapuolina on pieni venkslaus ennen kuin kengät saa kunnolla kiinni polkimiin, sekä alttius toimimattomuudelle mudan ja lian tukkiessa kolot. Hyödyt ovat kuitenkin kiistatta moninkertaiset verrattuna haittoihin, eikä XC-ajajien keskuudessa juuri avopolkimia (ts. avarit/flättipolkimet) näy. Jos ajotapasi on lähinnä DH-tyyppistä alamäkiajoa, voi lukkopolkimista olla enemmän haittaa kuin hyötyä: kun jalka pitää saada useasti pois ja taas takaisin polkimelle, ovat perinteiset avopolkimet varmempi valinta. Lukkopolkimissa on aina pieni viive ennen kuin kengän saa lukittua takaisin polkimeen.

Lukkopolkimien lukitusmekanismi ei ole standardi, vaan jotkut valmistajat käyttävät omaa systeemiään. Toteutuksissa on pieniä eroja eri merkeillä, mutta suosituin taitaa olla Shimanon SPD-tekniikka (Shimano Pedaling Dynamics), joka on ollut käytössä jo yli kaksikymmentä vuotta. Polkimista on olemassa erilaisia toteutuksia: toisissa lukitusmekanismi on molemmilla puolilla poljinta, ja toiset käyttävät hybridiratkaisua, jossa polkimen toinen puoli on normaali. Hybridi ei kuitenkaan toimi maastoajossa yhtä varmasti, sillä kun kenkä pitää saada nopeasti takaisin paikoilleen, on poljin yleensä väärin päin.

Lukkopolkimien kiinnitysmekanismi perustuu jouseen, joka pitää kengän tiukasti kiinni polkimessa, ja sen kireyttä voi säätää mieleisekseen. Mitä löysemmälle jousi on säädetty, sitä helpommin kenkä irtoaa polkimesta, ja lukkoihin totutellessa onkin hyvä pitää jousta löysimmässä mahdollisessa asennossa. Jalan irrottaminen polkimesta tapahtuu jalkaterää kiertämällä tai pienellä sivuttaisliikkeellä – eteen tai taakse potkaisemalla jalka ei irtoa polkimesta. Polkimet eivät pidä jalkaa tarkalleen samassa asennossa, vaan niissä on hieman väljää, jotta kenkä pystyy heilumaan muutaman millin sivusuunnassa.

Lukkokenkä koostuu kahdesta oleellisesta osasta: klosseista ja itse jalkaosasta. Klossit ovat pääsääntöisesti metallia, ja niiden tehtävänä on upota polkimiin kengän lukitsemiseksi. Klossit eivät yleensä tule kengän mukana, vaan ne on ostettava erikseen. Kengät ovat pääsääntöisesti tarrakiinnitteiset, ja kalleimmissa malleissa ylin kiristin on muovinen – tarrakiinnitteiset kengät pysyvät kuitenkin kokemuksen mukaan hyvin jalassa. Ensimmäistä kertaa lukkokenkiä ostaessa on hyvä kiinnittää huomiota muutamaan asiaan kenkien rakenteessa. Klossin pitää olla riittävän syvällä kengässä, ellei halua olla esimerkiksi kaupassa huomion keskipisteenä kenkien kolistellessa lattiaa. Pohjan materiaalin pitäisi olla riittävän pitävää eli tarpeeksi pehmeää kumia (ei muovia tai hiilikuitua), ja kaikenlaisista ylimääräisistä nappuloista on vain haittaa. Kengän on hyvä olla myös sen kokoinen, että sen saa kiristettyä tarpeeksi tiukalle, jotta jalka ei pääse lipsahtamaan ulos kesken lenkin. Pintamateriaalivalinta kannattaa tehdä sen mukaan, onko tarkoituksena ajaa myös talvella: talvikenkä ei ole yhtä hengittävä verrattuna kesämalliin, mutta se pitää paremmin vettä. Yleensä talvikengät ovat tehty Gore-Texista, ja niiden nilkkaosa on kesäkenkää korkeampi.

Lukkopolkimilla ajaminen ei vaadi vuosien harjoittelua, vaan taidon oppii hyvin jo kuukaudessa. Alle sadalla eurolla saa kengät polkimineen, joten rahallinen sijoitus ei ole kovin suuri. Itse jo jonkin aikaa lukoilla ajaneena en vaihtaisi enää takaisin avopolkimiin, sillä vaikeat kohdat sujuvat nyt huomattavasti helpommin.

Jätän valittelut sikseen, ja kerron puolestani eilisestä lenkistä ja Helsingin keskuspuiston maastoista. Lenkki alkoi normaaliin tapaan kokoontumisella Bikepolin pajan eteen, josta lähdimme porukalla polkemaan reittiä Otaniemi – Kuusisaari – Lehtisaari – Munkkiniemi kohti Helsinkiä ja nimenomaan Helsingin keskuspuistoa. Matkalla on hieman asvalttiviidakkoa, mutta puistoon pääsee kuitenkin suhteellisen helposti Otaniemestä kevyen liikenteen väylää pitkin.

Reitti oli tällä kertaa tavallista teknisempi eli paljon juurakkoa, kalliota ja pikkukiviä eikä niinkään vauhdikkaita alamäkiä, joita löytyy enemmän Espoon suunnalta. Helsingin keskuspuisto on muutenkin melko tasaista maastoa, ja polut ovat usein lyhyitä pyrähdyksiä, jonka jälkeen tullaan taas normaalille hiekkatielle. Hiekkateitä puistosta löytyy paljon enemmän kuin esimerkiksi Espoon keskuspuistosta, ja osittain tästä syystä myös ulkoilijoita ja lenkkeilijöitä näkyy enemmän. Tietenkin Helsingissä asuu ihmisiä huomattavasti tiheämmin.

Teknisiltä ongelmilta ei tälläkään kertaa vältytty. Rengas ei ihme kyllä keneltäkään puhjennut, mutta sen sijaan saimme korjailla katkenneita ketjuja ja takavaihtajan irronnutta vaijeria. Onneksi meillä oli mukana tarvittavat korjausvälineet, ja matka saattoi jatkua rikkoontumisista huolimatta. Katkennut ketju oli sikäli ikävä, että sitä korjatessa ketjua jouduttiin lyhentämään, ja kaikki vaihteet eivät sen jälkeen toimineet takavaihtajan ottaessa takarattaisiin kiinni. Polkemaan sillä kuitenkin pystyi, ja kenenkään ei tarvinnut tulla takaisin jalkapatikalla.

Lenkille tuli tällä kertaa matkaa 27.72km ja kestoksi vajaa kolme tuntia. Sitä voi seurailla normaalisti Reittikartalla tai Google Earthilla.

Ongelmat alkoivat Leppävaarassa, jossa yhdestä pyörästä hajosi takavaihtaja. Syynä oli ilmeisesti liian kireällä olleet ketjut, joita oli lyhennetty asennusvaiheessa. Hyvässä pudotuksessa takaiskari veti ketjut kireiksi, mikä väänsi takavaihtajan muodottomaksi. Se saatiin onneksi väännettyä siihen kuntoon, ettei tarvinnut taluttaa pyörää kotiin, mutta lenkki oli tältä pyörältä ohi.

Leppävaaran maastossa on paljon korkeuseroja, toisin kuin esimerkiksi Helsingin keskuspuistossa, jossa lenkit voisi ajaa maantiepyörällä. Korkeuserot tuovat haastavuutta ajoon, ja alamäkiä on hauska tulla vauhdilla alas. Lähiseudun parhaimmat lenkit löytyvät mielestäni Leppävaarasta tai Espoon keskuspuistosta, joihin pääsee Otaniemestä pyörällä helposti.

Jatkoimme matkaa, ja kaikki näytti olevan hyvin, kunnes ikävässä alamäessä aloin kuulla suhinaa takana. Rengasrikko tapahtuu lähes jokaisella lenkillä, ja usein syynä on snakebite, jossa vanne kolahtaa kiveen puhkaisten sisäkumiin kaksi vierekkäistä reikää. Sattuneesta syystä pidän mukana vararengasta, paikkausvälineitä ja pumppua, joten lenkkiä ei tarvinnut lopettaa siihen.

Takaisin tullessa koukkasimme Laajalahden luontopolun kautta. Voin suositella sitä käymisen arvoisena paikkana, sillä polulta löytyy hyvää hiekkatietä ulkoiluun ja myös muutama kilometri lankkuja, joita pitkin voi ajella ja harjoitella samalla tasapainoa. Lehmiäkin näkyi olevan.

Kokonaismatkaksi tuli n. 27km. Lenkin voit ladata täältä tai katsella sitä Reittikartalla.

Juomareppujen ehkä tunnetuin valmistaja on yhdysvaltalainen Camelbak, joka tekee reput myös armeijan tarpeisiin. Yritykseltä löytyy monia vaihtoehtoja mm. pyöräilyyn, juoksuun, lautailuun sekä vaellukseen. Juomasäiliöiden tilavuus vaihtelee alle litrasta reiluun kolmeen litraan, jolloin mallista riippuen mukaan mahtuu myös vaihteleva määrä varusteita. Itselläni on ollut käytössä muutaman kuukauden ajan Camelbak M.U.L.E., joka on optimoitu nimenomaan pyöräilyyn.

M.U.L.E. on ensisilmäyksellä pienen näköinen, eikä sinne uskoisi mahtuvan useita litroja vettä sekä nipun tavaroita. Camelbak lupaa repun vetävän 3 litraa vettä sekä 9 litran tilavuutta vastaavan määrän tarvikkeita. Repussa on hyvät säätövarat olka-, vyötärö- ja rintahihnoille, jolloin sen saa istumaan miellyttävästi. Materiaalina on käytetty kestävän oloista kangasta, ja pohja on erikseen vahvistettu. Heijastimia löytyy tarpeellisista paikoista, kuten olkaremmeistä ja repun takaosasta. Selän hikeentymistä on yritetty estää tekemällä urat pehmusteisiin, mutta keino ei ole toiminut käytännössä. Reppu on jaettu periaatteessa kolmeen eri osaan: vesisäiliöön, tavaratilaan sekä erilliseen ulkotaskuun, joka roikkuu remmeillä repun ulkopuolella.

Lähimpänä selkää sijaitseva osasto on tarkoitettu vesisäiliölle. Sijainnin huonona puolena on se, että pussin pohjalla oleva vesi lämpenee kesäisin ruumiin lämpöenergian avulla. Säiliö on irrotettavaa mallia, jolloin sen saa helposti ripustettua kuivumaan vaikkapa pyykkinarulle. Sisään voi laittaa mytyn talouspaperia imemään kosteuden, ja letkun suukappale kannattaa irrottaa ilman kiertämisen helpottamiseksi. Säiliön materiaalina on käytetty antibakteerista muovia, jolle Camelbak myöntää elinikäisen takuun. Letkun sisääntulokohta on erikseen vahvistettu. Säiliön korkki on suuri n. 10cm halkaisijaltaan, ja se sulkeutuu tiiviisti. Suukappaleesta saa vettä puristamalla sitä hampailla, ja sen voi asettaa kummallekin puolelle olkapäätä, mistä sen löytää helposti. Suukappale on hyvän muotoinen, mutta se maistuu ikävästi muoville.

Repun tavaratilat on jaettu eri osioihin. Keskimmäinen on suurin, ja siinä voi säilyttää esimerkiksi takkia. Tavaratila laajenee vesisäilön tyhjetessä, täydellä vesitankilla se on aika ahdas. Remmejä voi silloin löysätä tarpeen mukaan, mutta reppu alkaa nopeasti muistuttaa palloa. Repun ainut vesitiivis tasku löytyy ylhäältä, ja se on sopivan kokoinen esimerkiksi kännykälle tai mp3-soittimelle. Vedenpitävyys toimii myös käytännössä, ja säilytänkin siinä gps:ää lenkkien aikana. Uloin, erillinen tasku on hyvä kaikenlaisille pikkutavaroille kuten sisäkumille, työkaluille, avaimille jne. Se on jaettu sisältä moneen pieneen osioon, mikä on mielestäni turhaa – tavarat eivät kuitenkaan pysy paikoillaan. Taskun ulkopuolelle saa helposti kaarilukon remmillä kiinni.

Kaiken kaikkiaan reppu on kokonaisuutena onnistunut, mutta tavaratila on liian pieni pitkille matkoille. Reppu ajaa asiansa parin, kolmen tunnin lenkeillä, ja vesi ei heti lopu kesken. Hintaa huville kertyy n. 100e ostopaikasta riippuen.

Plussat:

• iso vesisäiliö
• vesitiivis tasku
• istuu hyvin

Miinukset:

• pieni tavaratila pidemmille matkoille

Tähän lajiin pyörältä voisi toivoa vähintäänkin etujoustoa, mutta takajousto säästää alaselkää, minkä olen kuopissa huomannut. Jos budjettisi kestää täysjouston hankkimisen, niin suosittelen sellaisen ostamista. Haarukan joustomatka riippuu ajajan painosta, mutta itselleni (n. 90kg) 100mm etuhaarukka on liian lyhyt, ja suosittelenkin 140mm haarukan hankkimista – liian lyhyet jouset painuvat korkeassa pudotuksessa helposti pohjaan. Jousituksen jäykkyyttä pystyy kuitenkin tiettyyn rajaan asti säätämään. Kalleimmissa jousissa käytetään ilmajoustoa, mutta itse olen ollut tyytyväinen öljy-teräs -vaihtoehtoon. Jotkut valmistajat käyttävät myös hybridivaihtoehtoa, johon on laitettu sekä teräs- että ilmajousto päällekkäin. Näin saadaan molempien tekniikoiden edut (tai haitat) samaan jouseen. Haarukoissa voi olla ominaisuutena jouston lukitus, jolloin esimerkiksi ylämäkeä poljettaessa energiaa ei kulu turhaan pomppimiseen.

Toinen oleellinen asia on rungon valinta. Maastopyörän koko on normaalisti pienempi kuin vastaavan maantiepyörän, ja useimmilla valmistajilla renkaan tuumakoot ovat suurimmillaan 26’’ ja rungon 22’’. Ainakin Nishikiltä löytyy 28 tuuman rengaskokoja maastopyöriin. Iso rengas vierii helpommin esteiden yli, mutta se on aavistuksen raskaampi polkea. Runkojen koot eivät ole standardeja, ja jokaisella merkillä on omat kokoluokituksena, minkä takia runkoa valittaessa kannattaa kysyä apua myyjältä. Pyörää voi silloin kokeilla käytännössä ja tehdä omat päätöksensä.

Runkojen materiaaleissa nykymuoti on alumiini, joka on kevyttä mutta ei yhtä jäykkää kuin teräs. Vanhoista pyöristä löytää helpoiten teräsrunkoja niitä halajaville. Kalleimpien pyörien runkojen materiaalina käytetään hiilikuitua, jossa yhdistyy keveys ja jäykkyys. Hintahaitarissa ylöspäin siirryttäessä hiilikuitu tulee lähes poikkeuksetta kaikissa osissa kuvioihin. Hiilikuitu on kovaa, mutta katkeaa helpommin kuin esimerkiksi alumiini, minkä takia moni vierastaa hiilikuidun käyttöä esimerkiksi stemmissä (ohjaustangon kannatin).

Polkimien valintaan kannattaa myös kiinnittää huomiota. Pyörässä tulee usein mukana ns. flättipolkimet (engl. flat), joka tarkoittaa perinteisen mallista avopoljinta. Näissä ei käytännössä ole juuri eroa, kunhan materiaali on metalli. Suosittelenkin käyttämään avopolkimia ainakin kunnes olet saanut tuntumaa pyörään ja ajotekniikkaan. Polkuvoimaa saa kuitenkin huomattavasti lisää käyttämällä lukkopolkimia, mutta ne vaativat totuttelua.

Jarrut ovat turvallisuuden kannalta oleellinen asia. V-jarrut menettävät tehoa sateella ja pakkasella, sekä niiden vaihtoväli on huomattavasti lyhyempi verrattuna levyjarruihin. Nykyisin levyjarrut ovat vakiotavaraa maastopyörissä, ja niiden tulisikin löytyä varustelistalta. Mekaaniset levyjarrut ovat edullisin valinta, mutta jarruteho heikkenee hieman kaapelin löystyessä (kaapelia voi tietenkin kiristää tai vaihtaa). Hieman hinnakkaammat hydrauliset levyjarrut ovat käytännössä huoltovapaat, eivätkä ne menetä tehoaan talven pakkasilla. Itselläni on käytössä hydrauliset levyjarrut, jotka ovat toimineet kuin ajatus.

Ehkäpä tärkein asia ajokokemuksen kannalta ovat renkaat. Pyörän valintakriteereissä niille ei kuitenkaan kannata antaa suurta painoarvoa, sillä renkaiden vaihtoväli on lyhyt, ja ne ovat suhteellisen halpoja. Pyörän renkaassa tulisi olla riittävästi ”nappulaa” ja kumiseoksen tarpeeksi kova – sorateillä ja kalliolla ajettaessa rengas kuluu yllättävän nopeasti. Myös liian kapeat renkaat ovat huonot. Jos tarkoituksena on ajaa talvellakin, kannattaa hankkia nastarenkaat, joissa nastat ulottuvat myös renkaan ulkoreunaan.

Kun olet päässyt perille pyörän tekniikasta, eri osasarjojen valinta voi tulla ajankohtaiseksi. Eri valmistajilla on komponenteille ”paremmuusluokat”, jotka lisäävät katu-uskottavuutta alan harrastajien parissa – toki komponenttien materiaaleissa on eroja. Kalliimpi hinta ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti parempaa laatua. Joskus kalliimpien osasarjojen hinnassa keveys on haettu kestävyyden kustannuksella. Jos johonkin osaan pyörässä haluaa panostaa, niin takavaihtajaan on hyvä kiinnittää huomiota. Se on altis rikkoutumisille ja kokee jarrujen ohella paljon käyttöä. Vaihteiden määrälle ei tarvitse antaa suurta arvoa, sillä ainakin itselleni riittää takarattaan tarjoamat yhdeksän vaihdetta. Etuvaihtajan voi tarvittaessa irrottaa ja laittaa tilalle ketjunohjaimen, jolloin ketjut eivät ärsyttävästi putoa rämeikössä.

Edellä olen kuvannut lyhyesti, mistä alueista pyörän hinta muodostuu. Jos ostat pyörän uutena, niin n. 1ke:n panostuksella saat jo laatutavaraa. Liian halpaan ei kannata mennä, sillä rikkoutuneen pyörän (varsinkin jousituksen) korjauskustannukset nostavat kulut korkealle. Pyörän ostaminen käytettynä sisältää riskin osien kestävyydestä, mutta sekään ei ole poissuljettu vaihtoehto. Budjettiin tulee hintaa hieman lisää kypärästä, joka tässä harrastuksessa on ehdoton väline. Jos jotain jäi epäselväksi, yritän vastailla kysymyksiin parhaani mukaan.

Maastopyöräilyn pariin pääsin syksyllä 2007, jolloin ostin ensimmäisen kunnollisen maastopyöräni. Ennen pyöräilyä juoksin aktiivisesti, mutta nilkat eivät enää kestäneet sitä rääkkiä. Lajin aloittaminen oli opettavaa, ja alun teknisten vaikeuksien, kuten renkaiden puhkeamisten sekä vaihteiden säätöjen virheellisyyksien, jälkeen olenkin oppinut pyöräilyn tekniikkaa kantapään kautta. Tietämystä on karttunut jo sen verran, että päätin alkaa kirjoittaa aiheesta omaksi huvikseni. Toivottavasti opin samalla itsekin jotain uutta.

MTB-Blogin tarkoitus on toimia itselleni ajopäiväkirjana sekä mahdollisesti lajin harrastajien / harrastusta miettivien lukemisena. En kirjoita ammattimaisesti, ja tekstistä voi löytyä virheitä, minkä takia artikkeleita voi kommentoida vapaasti ja antaa parannusehdotuksia. Sivun ylälaidassa on näkyvissä Reittikartta-osio, jonne tallennan pyöräilemäni lenkit. Reitit keskittyvät pääsääntöisesti Otaniemen lähiympäristöön ja ovat Bikepolin järjestämiä.

Yritän kirjoitella blogiin escort bayan istanbul avrupa yakasi mahdollisimman usein, jotta lukijoilla säilyisi mielenkiinto. Jossain vaiheessa tarkoituksena on lisätä keskustelualusta käyttäjille. Uudistan myös blogia tarpeiden mukaan. Lukuiloa!