MTB-Blogi - Maastopyöräilystä kertova blogisivusto

Renkaan puhkeaminen on varmaankin yleisin varusterikko maastopyöräilyssä, ja niitä on mahdoton välttää - paikkausvälineitä kannattaa siis pitää mukana. Onneksi sisäkumin paikkaus on kuitenkin helppoa, ja se sujuu oikealla tekniikalla muutamassa minuutissa. Renkaanvaihtoon ei tarvita työkaluarsenaalia, vaan muutama yleishyödyllinen väline riittää: pumppu, rengasraudat (muovia) ja paikat/varasisäkumi. Paikkoja on markkinoilla normaalien liimattavien lisäksi tarrapaikkoja, joita itse suosin helppokäyttöisyyden ja nopeuden vuoksi. Sisäkumin valinnassa tärkeitä kriteereitä ovat kumin soveltuvuus maastokäyttöön, kuten kumin leveys ja materiaalin paksuus. Venttiilejä on kolme eri mallia: Presta-, Dunlop-, ja Schrader-venttiili, joiden valinta on lähinnä makuasia.

Renkaanvaihto on hyvä aloittaa irrottamalla ensin vanne pyörästä, tyhjentämällä loput ilmat sisäkumista ja painelemalla ulkokumi joka puolelta vanteen keskelle eli syvimpään kohtaan. Näin saadaan renkaalle mahdollisimman paljon liikkumavaraa, jolloin se on helppo irrottaa vanteelta. Painelun jälkeen ulkorenkaanirrotus aloitetaan venttiilin puoleiselta reunalta, josta rengas lähtee helpoiten irti. Apuna voi tarvittaessa käyttää muovisia rengasrautoja, mutta ei ruuvimeisseliä, joka repii helposti lisää reikiä sisäkumiin. Ulkokumia ei kannata turhaan ottaa kokonaan pois vanteelta, vaan toisen puolen irrottaminen riittää.

Reikiä ei välttämättä aina huomaa paljaalla silmällä, joten kotona paikattaessa lavuaarin tai vesiastian käyttö apuna on kätevää - metsässä kannattaa luottaa huulten herkkään tuntoaistiin. Jotta reikä löytyisi helposti, pumpataan kumiin sopivasti ilmaa ja painellaan sitä lavuaarissa, kunnes huomataan kuplien kohoavan. Tämän jälkeen kannattaa merkata reikä vaikkapa liidulla tai vastaavalla ja kuivata kohta huolellisesti.

Tarrapaikkoja käytettäessä mukana tulee pala hiekkapaperia, jolla karhennetaan paikattavan kohdan ympäristö kevyesti - näin paikka liimautuu tiukemmin paikalleen. Liimataan paikka normaaliin tarran tavoin reiän päälle ja painellaan niin, ettei ilmakuplia jää sisään. Noin minuutin odotuksen jälkeen paikka pitää ilmat sisällä. Liimattavien paikkojen käyttö on muuten samanlaista, mutta apuna tarvitaan liimaa, jota levitetään ohut kerros reiän päälle ja annetaan kuivua 1-2 minuuttia ennen paikan liimaamista. Tämän jälkeen pitää vielä odottaa muutama minuutti.

Sisäkumin laitto vanteelle onnistuu kätevimmin sen ollessa sopivan täynnä. Ulkokumin painelu takaisin vanteelle aloitetaan venttiilipuolen vastakkaiselta reunalta ja lopetetaan venttiiliin. Apuna voi taas käyttää rengasrautoja, mutta yleensä renkaan saa vanteelle pelkillä sormilla, kunhan on muistanut painella ulkokumin jälleen vanteen keskelle. Jos käyttää rengasrautoja apuna, kannattaa huomioida, ettei puhkaise rengasta uudelleen puristamalla sisäkumia vannetta vasten.

Kun rengas ja sisäkumi ovat paikallaan, pumpataan ilmat sisään ja kiinnitetään vanne takaisin pyörään. Lievää soikeutta voi havaita renkaan pyörimisessä, mikäli ulkokumi ei ole symmetrisesti vanteella, mutta rengas asettuu yleensä paikoilleen ajettuaan muutaman kilometrin.

Ajohanskojen tarpeellisuudesta maastopyöräilyssä voi olla montaa mieltä, mutta ainakin itselläni tulee kaatumisia harva se lenkki, jolloin hanskat antavat edes vähän suojaa. Myös tiheät risukot raapivat kädet usein naarmuille. Hanskojen kirjo markkinoilla on laaja, ja niiden valinta kannattaakin tehdä tuntuman perusteella - kun hanskat tuntuvat miellyttäviltä kädessä, voi keskittyä itse ajamiseen kämmenien hiertymien sijasta. Itse olen päätynyt Foxin Bomber-mallisiin ajohanskoihin, joihin perehdyn seuraavaksi hieman tarkemmin.

Fox on yhdysvaltalainen valmistaja, joka tekee varusteita lähinnä motocross, mtb ja muihin “extreme”-lajeihin. Merkiltä löytyy hanskoja sekä motocrossiin että maastopyöräilyyn, mutta malleja voi käyttää ristiinkiin. Bomberit on suunniteltu motocrossiin, mutta ne toimivat hyvin myös maastopyöräilyssä vahvoine rystyssuojineen. Suojat on muotoiltu huomaamattomiksi, eivätkä ne paina ikävästi mistään. Vaikka suojat näyttävät hiilikuidulta, ne on valmistettu muovista, mikä tuli itselleni yllätyksenä. Hanskojen päämateriaalina (45%) on käytetty synteettistä nahkaa, jonka värivaihtoehtona on joko musta tai valkoinen. Kämmenpuoli on vahvistettua kangasta, ja etu- sekä keskisormella on oma jarrukahvoilta luisumisen estävä kumipinnoite. Ostaessa tulee kiinnittää huomiota kokomitoitukseen, joka on pieni - kannattaa ottaa vähintään yksi koko normaalikokoa suurempi malli.

Kaiken kaikkiaan hanskat ovat tehneet tehtävänsä, ja sopivat hyvin käytettäväksi hieman viileämmilläkin keleillä. Pientä miinusta aiheuttaa käsien hiostuminen, mutta uskon saman ongelman vaivaavan muitakin malleja. Kädet saa suojattua n. 50 euron panostuksella.

Plussat:

• vahvat rystyssuojat
• mukavat kädessä

Miinukset:

• käsien hiostuminen

Jonkin aikaa maastopyöräilyä harrastettuasi, saatat alkaa harkita lukkopolkimien hankkimista. Lukkoja ensimmäisen kerran kokeiltuaan tekisi mieli viskata kengät menemään, mutta jo parin lenkin jälkeen niihin alkaa tottua, eikä ajatus polkimiin sidotuista jaloista tunnu enää niin huonolta - päinvastoin. Yleensä esteenä lukkopolkimien käyttämiselle on pelko jalan jumiutumisesta polkimeen vaikeassa paikassa. Itse olen kuitenkin aina saanut jalat irti polkimilta tilanteen niin vaatiessa.

Etenkin XC-ajossa lukkopolkimien edut ovat kiistattomat: niillä saa reilusti lisää poljinvoimaa sekä tuntumaa ajoon. Jalka on ensinnäkin aina oikeassa asennossa lukkopolkimilla ajaessa (säädöt pitää tietysti olla oikein), jolloin huonon jalkaterän kulman aiheuttamat nivelten rasitusvammat ovat epätodennäköisempiä. Pyörän hallinta on myös helpompaa, kun teknisessä maastossa voi pomppien siirrellä pyörää kenkien ollessa tiukasti lukittuna polkimiin. Haittapuolina on pieni venkslaus ennen kuin kengät saa kunnolla kiinni polkimiin, sekä alttius toimimattomuudelle mudan ja lian tukkiessa kolot. Hyödyt ovat kuitenkin kiistatta moninkertaiset verrattuna haittoihin, eikä XC-ajajien keskuudessa juuri avopolkimia (ts. avarit/flättipolkimet) näy. Jos ajotapasi on lähinnä DH-tyyppistä alamäkiajoa, voi lukkopolkimista olla enemmän haittaa kuin hyötyä: kun jalka pitää saada useasti pois ja taas takaisin polkimelle, ovat perinteiset avopolkimet varmempi valinta. Lukkopolkimissa on aina pieni viive ennen kuin kengän saa lukittua takaisin polkimeen.

Lukkopolkimien lukitusmekanismi ei ole standardi, vaan jotkut valmistajat käyttävät omaa systeemiään. Toteutuksissa on pieniä eroja eri merkeillä, mutta suosituin taitaa olla Shimanon SPD-tekniikka (Shimano Pedaling Dynamics), joka on ollut käytössä jo yli kaksikymmentä vuotta. Polkimista on olemassa erilaisia toteutuksia: toisissa lukitusmekanismi on molemmilla puolilla poljinta, ja toiset käyttävät hybridiratkaisua, jossa polkimen toinen puoli on normaali. Hybridi ei kuitenkaan toimi maastoajossa yhtä varmasti, sillä kun kenkä pitää saada nopeasti takaisin paikoilleen, on poljin yleensä väärin päin.

Lukkopolkimien kiinnitysmekanismi perustuu jouseen, joka pitää kengän tiukasti kiinni polkimessa, ja sen kireyttä voi säätää mieleisekseen. Mitä löysemmälle jousi on säädetty, sitä helpommin kenkä irtoaa polkimesta, ja lukkoihin totutellessa onkin hyvä pitää jousta löysimmässä mahdollisessa asennossa. Jalan irrottaminen polkimesta tapahtuu jalkaterää kiertämällä tai pienellä sivuttaisliikkeellä - eteen tai taakse potkaisemalla jalka ei irtoa polkimesta. Polkimet eivät pidä jalkaa tarkalleen samassa asennossa, vaan niissä on hieman väljää, jotta kenkä pystyy heilumaan muutaman millin sivusuunnassa.

Lukkokenkä koostuu kahdesta oleellisesta osasta: klosseista ja itse jalkaosasta. Klossit ovat pääsääntöisesti metallia, ja niiden tehtävänä on upota polkimiin kengän lukitsemiseksi. Klossit eivät yleensä tule kengän mukana, vaan ne on ostettava erikseen. Kengät ovat pääsääntöisesti tarrakiinnitteiset, ja kalleimmissa malleissa ylin kiristin on muovinen - tarrakiinnitteiset kengät pysyvät kuitenkin kokemuksen mukaan hyvin jalassa. Ensimmäistä kertaa lukkokenkiä ostaessa on hyvä kiinnittää huomiota muutamaan asiaan kenkien rakenteessa. Klossin pitää olla riittävän syvällä kengässä, ellei halua olla esimerkiksi kaupassa huomion keskipisteenä kenkien kolistellessa lattiaa. Pohjan materiaalin pitäisi olla riittävän pitävää eli tarpeeksi pehmeää kumia (ei muovia tai hiilikuitua), ja kaikenlaisista ylimääräisistä nappuloista on vain haittaa. Kengän on hyvä olla myös sen kokoinen, että sen saa kiristettyä tarpeeksi tiukalle, jotta jalka ei pääse lipsahtamaan ulos kesken lenkin. Pintamateriaalivalinta kannattaa tehdä sen mukaan, onko tarkoituksena ajaa myös talvella: talvikenkä ei ole yhtä hengittävä verrattuna kesämalliin, mutta se pitää paremmin vettä. Yleensä talvikengät ovat tehty Gore-Texista, ja niiden nilkkaosa on kesäkenkää korkeampi.

Lukkopolkimilla ajaminen ei vaadi vuosien harjoittelua, vaan taidon oppii hyvin jo kuukaudessa. Alle sadalla eurolla saa kengät polkimineen, joten rahallinen sijoitus ei ole kovin suuri. Itse jo jonkin aikaa lukoilla ajaneena en vaihtaisi enää takaisin avopolkimiin, sillä vaikeat kohdat sujuvat nyt huomattavasti helpommin.

Pari viimeisintä pyöräilylenkkiä eivät ole menneet ihan putkeen osaltani, sillä olen onnistunut kaatumaan useampaan kertaan niinkin hyvin, että vasen jalka on arka kävelylle. Eilisellä, Helsingin keskuspuistoon suuntautuneella, lenkillä tökkäsin eturenkaani kiveen ja hienon ilmalennon jälkeen laskeuduin nilkkani päälle. Huonoksi onneksi alla sattui vielä olemaan terävä kivi, joka repi mukavat naarmut jalkaan. Muutama viikko aikaisemmin olin lyönyt saman jalan isovarpaan kahteen kertaan kiveen, ja se on vieläkin puutunut. En ole käynyt lääkärissä (vielä), mutta jonkinlainen hiusmurtuma siinä taitaa olla.

Jätän valittelut sikseen, ja kerron puolestani eilisestä lenkistä ja Helsingin keskuspuiston maastoista. Lenkki alkoi normaaliin tapaan kokoontumisella Bikepolin pajan eteen, josta lähdimme porukalla polkemaan reittiä Otaniemi – Kuusisaari – Lehtisaari – Munkkiniemi kohti Helsinkiä ja nimenomaan Helsingin keskuspuistoa. Matkalla on hieman asvalttiviidakkoa, mutta puistoon pääsee kuitenkin suhteellisen helposti Otaniemestä kevyen liikenteen väylää pitkin.

Reitti oli tällä kertaa tavallista teknisempi eli paljon juurakkoa, kalliota ja pikkukiviä eikä niinkään vauhdikkaita alamäkiä, joita löytyy enemmän Espoon suunnalta. Helsingin keskuspuisto on muutenkin melko tasaista maastoa, ja polut ovat usein lyhyitä pyrähdyksiä, jonka jälkeen tullaan taas normaalille hiekkatielle. Hiekkateitä puistosta löytyy paljon enemmän kuin esimerkiksi Espoon keskuspuistosta, ja osittain tästä syystä myös ulkoilijoita ja lenkkeilijöitä näkyy enemmän. Tietenkin Helsingissä asuu ihmisiä huomattavasti tiheämmin.

Teknisiltä ongelmilta ei tälläkään kertaa vältytty. Rengas ei ihme kyllä keneltäkään puhjennut, mutta sen sijaan saimme korjailla katkenneita ketjuja ja takavaihtajan irronnutta vaijeria. Onneksi meillä oli mukana tarvittavat korjausvälineet, ja matka saattoi jatkua rikkoontumisista huolimatta. Katkennut ketju oli sikäli ikävä, että sitä korjatessa ketjua jouduttiin lyhentämään, ja kaikki vaihteet eivät sen jälkeen toimineet takavaihtajan ottaessa takarattaisiin kiinni. Polkemaan sillä kuitenkin pystyi, ja kenenkään ei tarvinnut tulla takaisin jalkapatikalla.

Lenkille tuli tällä kertaa matkaa 27.72km ja kestoksi vajaa kolme tuntia. Sitä voi seurailla normaalisti Reittikartalla tai Google Earthilla.

Tämän viikon ilmat ovat olleet pyöräilylenkeille mitä parhaimpia. Kesän yksi harvoista (ainut?) aurinkoisista päivistä menee helposti makaillessa rannalla töiden jälkeen ja illalla Bikepolin keskiviikkolenkillä. Eilinen, vähän yli pari tuntia kestänyt, lenkki menin tosin suurelta osin seisoskeluksi tekniikan pettäessä muutamalta pyöräilijältä.

Ongelmat alkoivat Leppävaarassa, jossa yhdestä pyörästä hajosi takavaihtaja. Syynä oli ilmeisesti liian kireällä olleet ketjut, joita oli lyhennetty asennusvaiheessa. Hyvässä pudotuksessa takaiskari veti ketjut kireiksi, mikä väänsi takavaihtajan muodottomaksi. Se saatiin onneksi väännettyä siihen kuntoon, ettei tarvinnut taluttaa pyörää kotiin, mutta lenkki oli tältä pyörältä ohi.

Leppävaaran maastossa on paljon korkeuseroja, toisin kuin esimerkiksi Helsingin keskuspuistossa, jossa lenkit voisi ajaa maantiepyörällä. Korkeuserot tuovat haastavuutta ajoon, ja alamäkiä on hauska tulla vauhdilla alas. Lähiseudun parhaimmat lenkit löytyvät mielestäni Leppävaarasta tai Espoon keskuspuistosta, joihin pääsee Otaniemestä pyörällä helposti.

Jatkoimme matkaa, ja kaikki näytti olevan hyvin, kunnes ikävässä alamäessä aloin kuulla suhinaa takana. Rengasrikko tapahtuu lähes jokaisella lenkillä, ja usein syynä on snakebite, jossa vanne kolahtaa kiveen puhkaisten sisäkumiin kaksi vierekkäistä reikää. Sattuneesta syystä pidän mukana vararengasta, paikkausvälineitä ja pumppua, joten lenkkiä ei tarvinnut lopettaa siihen.

Takaisin tullessa koukkasimme Laajalahden luontopolun kautta. Voin suositella sitä käymisen arvoisena paikkana, sillä polulta löytyy hyvää hiekkatietä ulkoiluun ja myös muutama kilometri lankkuja, joita pitkin voi ajella ja harjoitella samalla tasapainoa. Lehmiäkin näkyi olevan.

Kokonaismatkaksi tuli n. 27km. Lenkin voit ladata täältä tai katsella sitä Reittikartalla.